OPISKELUMUISTUMIA VUOSIKYMMENTEN TAKAA Kalevi Halmirinne

 

Kalevi Halmirinne                                           23.1.2013                                                  

OPISKELUMUISTUMIA VUOSIKYMMENTEN TAKAA

"Mitäpä jos menisimme huomisiltana kuuntelemaan kirjallisuusluentoa työväenopistolle," ehdotti eräs ystäväni minulle istuessamme eräänä iltana kuusikymmentäluvun puolivälin aikoihin Vanhan ylioppilastalon kahvilassa pohtimassa suomalaisen kirjallisuuden ajankohtaisia kysymyksiä; eritoten tuolloin kuumana vellonutta Hannu Salama-kirjallisuusoikeudenkäyntiä. Olin tuohon aikaan vielä alle parikymppinen nuorukainen, joka oli hieman aiemmin aloittanut opiskelunsa työväenopiston maalaus- ja piirustuspiireissä. Ystäväni oli vain muutaman vuoden minua iäkkäämpi, mutta oli jo tuolloin päässyt varsin hyvään alkuun ammattikirjoittamisen saralla. Hän mainitsi yleisluennon aiheena olevan suomalainen runous vuosisadan vaihteesta 1950-luvlle saakka, ja että esiteltävien runoilijoiden joukossa tulisi myös olemaan jo varhain poismennyt Kaarlo Sarkia. Hän kuului siihen aikaan mielirunoilijoitteni joukkoon. Sarkian eräs keskeisimmistä runokokoelmista nimeltään Unenkaivo vetosi aivan erityisellä tavalla haaveellisen nuorukaisen ajatusmaailmaan.

Ystäväni kertoi luennoitsijan omaavan todellisen taidon temmata luennoillaan yleisö mukaansa. Arvio piti tismalleen paikkansa. Professori T.I.Wuorenrinne hallitsi sanottavansa sellaisella taidolla ja varmuudella, että yleisö todella eli mukana luennon kaikissa käänteissä. Tämän luennon aikana minussa heräsi voimakas kiinnostus sekä lausuntaan että puheilmaisuun. Luennoitsija johdatti samassa yhteydessä kuulijat Kaarlo Marjasen aforismituotannon maailmaan ja esitteli lisäksi hänen kirjoittamansa puhetaidon oppikirjan Miten tulla hyväksi puhujaksi. Luennon jälkeen kävinkin melko pian lainaamassa kirjastosta mainitun oppikirjan ja löysin lisäksi samalla käyntikerralla Iiro Kaikon mainion Puhujan oppaan. Molemmat teokset olivat sittemmin ahkerassa käytössä kehittäessäni valmiuksiani puheilmaisun alueella. Oli täysin luontevaa, että jatkoin näin virinnyttä kiinnostustani lausuntaan ja puheilmaisuun opiskelulla logonomi Else Tantun johtamissa opintopiireissä.

Professori T.I.Wuorenrinteen yleisluentoja kävin sittemmin seuraamassa eri yhteyksissä aina, kun siihen vain tarjoutui tilaisuus. Kertomakirjallisuudestahan käytettiin tuolloin vielä melko yleisesti luonnehdintaa kaunokirjallisuus kuvaamaan tiettyä kirjallisuuden lajia. Kuriositeettina voidaan mainita myös, että Kaarlo Marjasen puhetaidon oppikirjassa teoksen tekijä esiteltiin Helsingin yliopiston kaunoluvun ja kirjallisuuden lehtoriksi. Puhetekniikka oli siis tuolloin kaunolukua. Mieleeni jäi elävästi Wuorenrinteen luonnehdinta kahdesta antiikin ajan tunnetuimasta puhujasta. Toinen heistä oli kreikkalainen Demosthenes, joka harjoitteli selkeää artikulointia puhumalla meren äärellä pieniä kiviä suussaan. Hänestä kehittyikin antiikin ajan maineikkain puhuja, jonka puhetilaisuudet herättivät kuulijoissa voimakkaan toimintavietein.

 

Toinen antiikinajan kuuluisista puhujista oli roomalainen Marcus Tullius Cicero. Hän oli poliittisen puhetaidon mestari, jonka puheitten rakenne oli aina taiturimaisesti sommiteltu ja sanankäyttö niin loistokasta, että se vetosi suoraan kuulijoitten tunteisiin. Häntä luonnehdittiinkin varsin yleisesti kaunopuhujaksi. Voipa sanoa, että perin erilaisia olivat nämä antiikin ajan maineikkaimmat puhujat ominaislaaduiltaan. Demostheneen puheista ei tarvinnut sanaakaan poistaa, kun taasen Ciceron puheisiin ei voinut niitä yhtään lisätä.

Professori Wuorenrinteen kansanvalistustyöhön, tai kuten hän itse luonnehti kansansivistyöhön, keskittyvillä luennoilla oli merkittävä vaikutus nuorukaisen yhteiskunnallisten näkemysten jäsentymiseen ja muotoutumiseen. Valveutumiskehitys johti ennen pitkää yhteiskunnallisiin opintoihin kolmeksi lukuvuodeksi Työväen Akatemiaan, jonne menoa vauhdittivat aikaisemmin suoritetut yhden lukuvuoden kestäneet opinnot Ammattiyhdistysopiston vuosikurssilla Kiljavalla. Tiedontarpeen kasvaessa seuraava johdonmukainen vaihe olivat opinnot yliopistossa. Polku on varmasti perin tuttu monille muillekin työväenopistossa opiskelua harrastaneille. Aloittaessani opinnot Työväen Akatemiassa minulle selvisi tuolloin, että professori T.I.Wuorenrinne oli ollut ennen sotia puolentoista vuosikymmenen ajan mainitun oppilaitoksen johtaja ennen siirtymistään Helsingin kaupungin Suomenkielisen Työväenopiston johtoon, jossa tehtävässään hän olikin runsaat pari vuosikymmentä aina kuusikymmenluvun alkuvuosiin saakka.  Kulttuurin monitoimimiehen olemusta luonnehti osuvasti, että hän toimi vuosikymmenen ajan naapurissa sijainneen Yhteiskunnallisen korkeakoulun kansansivistystyön ja puhetaidon opettajana johtaessaan samanaikaisesti Helsingin kaupungin Suomenkielistä Työväenopistoa. Yhteiskunnallinen korkeakouluhan sijaitsi tuolloin vielä Kalliossa Franzéninkadulla. Työväenopiston johtajuuden jälkeen seuraavat haasteelliset tehtävät hänellä olivat Suomen puheopistossa sekä puhetaidon historian opettajana että lyhyen aikaa myös vt. rehtorina.

Kiinnitin usein huomiota siihen, että T.I.Wuorenrinne puhui esitelmätilaisuuksissaan kansansivistämisestä; ei kansanvalistuksesta. Hän asetti nämä käsitteet jopa vastakohdikseen ja perusteli näkemystään sillä, että sivistys eroaa valistuksesta ja kasvatuksesta siksi, että tietomateriaalin tarjonta on objektiivista, sen omaksuminen sitä vastoin produktiivista. Opettajan tehtävänä ja todellisena opetustaitona on ohjata opiskelijaa niin, että hän kykenee löytämään oman itsensä; ts. että hänellä on valmius objektiivisesta kulttuurimateriaalista irrottaa itselleen omakohtaisia sivistysarvoja. Nykyisinhän nämä käsitteet tunnetaan aikuiskasvatuksena ja aikuiskoulutuksena.  Niihin liittyviä kysymyksiä jäsentelevä ja tutkiva tiede on samoin tänä päivänä joko aikuiskasvatustiedettä tai kasvatussosiologiaa. Professori Wuorenrinteen mukaan tiedon jakaminen ei pelkästään riitä, vaan on pyrittävä sen "saamiseen käyttöön". Opetustyö toteutuu parhaimmillaan silloin, kun se johtaa sosiaaliseen toimintaan, jolloin hankitut sivistysarvot muuttuvat käyttöarvoiksi. Kun opiskelija kykenee itse käyttämään tiedettä apunaan joko kirjoittamalla tai muun kaltaisella toiminnalla yhteiskunnassa, on se parasta mahdollista opitun toteutumista. Voidaan siksi puhua objektiivisten kulttuuriarvojen subjektiivisesta luomisesta. Wuorenrinteen opetusnäkemyksen avainsanoja olivat: kehityksen viiva, tutkiva yksilö, sisäinen vapaus ja produktiivisuus sekä työläisnäkökulma. Hän antoi opetusnäkemykselleen nimen vakava, intohimoton ja tieteellinen. Työväen Akatemiassa opiskeluni aikana nämä periaatteet sisäistyivät ajatusmaailmaani niin vahvasti, että ne vaikuttivat jopa ratkaisevasti yhteiskunnallisten näkemysteni muotoutumiseen.

Omaksutut opetus- ja oppimisperiaatteet ovat olleet oivallisena ohjenuorana pyrkiessäni toteuttamaan elinikäisen oppimisen periaatetta. Periaate, joka ei suinkaan ole meidän aikamme oivallus persoonallisuutemme jatkuvassa kehittämisessä, vaan sen juuret ovat kaukana antiikin Kreikassa, jossa eräät oppineet aikalaiset mielsivät sen yhdeksi harmonisen elämän osatekijäksi. Työväenopisto on säilynyt näinä vuosikymmeninä opinahjona, jonne olen säännöllisin väliajoin palannut opiskelemaan eri opintopireissä; eritoten maalaus- ja piirustuspiireissä, ja joissa olen aina myös viihtynyt erinomaisesti. Erityisesti minua ovat kiinnostaneet yleisluennot, joiden aihepiiri on liittynyt tavalla tai toisella joko yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kirjallisuuteen tai taiteisiin.  Monista seuraamistani luennoista voi varsin hyvällä syyllä todeta, että ne ovat olleet todella korkeatasoisia ja kiintoisia.